Kuusi HLBTQIA+‑yhteisöön kuuluvaa muusikkoa kertoo, mitä he ovat oppineet uriensa aikana ja nostaessaan identiteettejään esiin musiikissaan.
Mikään taiteenlaji ei ole henkilökohtaisempi kuin musiikki. Se kumpuaa sinusta artistina, omista kokemuksistasi ja näkökulmastasi. Jos olet HLBTQIA+‑artisti, tiedät jo, että sen mukana tulee omanlaisiaan haasteita ja mahdollisuuksia. Keskustelimme Troye Sivanin, Big Freedian, Hayley Kiyokon, Sam Smithin, Becca Mancarin ja Joanna Sternbergin kanssa ja kysyimme, mitkä ovat olleet parhaita neuvoja, joita he ovat elämänsä aikana saaneet – tai antaneet – oman identiteetin ilmaisemisesta musiikissa.
Hayley Kiyoko: KUN-NI-OI-TUS
”Nousevan artistin – ja nousuvaihe voi kestää vuosia – täytyy aina todistella omaa arvoaan” pop‑ilmiö Kiyoko toteaa. ”Mielestäni naisena ja queer‑naisena tällä paikalla voi myös olla hyvin haastavaa voida kunnioittaa itseään ja tarpeitaan. On myös tiedostettava, että mitään ei saa tarjottimella, koska ei ole maailman suosituin artisti. Ja vaikka saisikin, aina on haasteita, jotka on voitettava.”
Muusikkokollega kysyi Kiyokolta kerran, mitä aihetta hän pelkää eniten mainita kappaleissaan. Se johti oivallukseen. ”Mietin, että tätäkö minun kuuluu tehdä, kertoa toisille totuus”, Kiyoko selittää. ”Olin käyttänyt paljon aikaa puhumalla sinusta ja miehisestä hänestä. Olen rakastanut naisia viisivuotiaasta lähtien, joten tuo kysymys todella auttoi minua löytämään tarkoitukseni artistina. En käsitä, miksi kestää niin kauan ymmärtää, että suurimmat vahvuutemme ihmisinä ovat haasteemme, tavoitteemme, unelmamme ja asiat, joita haluamme muuttaa. Juuri se tekee meistä niin ainutlaatuisia.”
Troye Sivan: pidä niin paljon ääntä kuin haluat
”Sain huonoja neuvoja henkilöltä, jota todella, todella rakastan ja kunnioitan, ja jonka kanssa en enää työskentele”, kertoo australialainen laulaja‑näyttelijä Sivan Best Advice ‑podcastissamme. ”Käytännössä hän sanoi, että voi kyllä hyvin olla homoseksuaali, mutta onko sitä pakko tuoda niin vahvasti esiin. Ja onneksi jotenkin… ehkä se tuli perheeni tuesta, minulla oli sisäistä voimaa tietää, ettei se ollut hyvä neuvo siinä hetkessä.”
Big Freedia: vihaajat vihaa
Perheen tuki oli tärkeä tekijä myös siinä, miten Big Freedia luovi homofobian seassa kasvuaikoinaan New Orleansissa ennen kuin hänestä tuli bouncen kuningatar. Hän piti seksuaalisen suuntautumisensa keskiössä artistina. “Kun muut alkoivat herjata, nimitellä ja kiusata minua, äitini sanoi aina, että he voivat sanoa mitä haluavat niin kauan kuin eivät koske minuun”, Freedia kertoo Best Advice ‑podcastissamme. ”Jos minua sanottiin akkamaiseksi tai hintiksi tai miksi ikinä, sanoin kiitos. He eivät tienneet, miten vastata siihen. Se lopetti nimittelyn täysin.” Osa tästä vahvuudesta kumpusi siitä, että Big Freedia on häpeilemättömästi aito itsensä. ”Minua ei voi satuttaa, koska tiedän, kuka olen.”
Becca Mancari: laula täysillä
Nashvillelaisen laulaja‑lauluntekijän Becca Mancarin perhetilanne oli aivan toisenlainen. ”Queer‑ihmiset, jotka saavat paljon traumoja tullessaan ulos kaapista, – minä ainakin – tiesin vuosien ajan vain, miten selviytyä”, hän kertoo. Vuonna 2020 Mancari sai inspiraation kirjoittaa kaapista tulemisesta suoraan musiikissaan kappaleessa First Time. Hänelle kokemus oli ”melkein kuin olisi oppinut olemaan itselleen uudestaan vanhempi, rakastamaan lasta itsessään, ja jatkamaan eteenpäin”. Julkaisupäivänä Mancari kertoi panikoineensa. ”Koko albumissa on kyse uuden lehden kääntämisestä ja kysymisestä itseltään, onnistuiko ulostulo, olenko kunnossa. Jos on tavallaan jätettävä taakse kokonainen maailma, miten voi löytää tien seuraavaan?”
”Reaktio oli mahtava. Minuun on otettu yhteyttä ja sanottu: ’Ymmärrän tämän, kiitos’. Jopa vanhemmat ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet, etteivät ymmärrä trans‑ tai queer‑lastaan, mutta haluavat ymmärtää, eivätkä halua torjua lastaan. Sillä on paljon merkitystä. En tiennyt, että otin tämän vastuun, mutta artisteina meillä on mielestäni hyvä hetki todella tehdä musiikkia, joka auttaa muuttamaan maailmaa.”
Joanna Sternberg: genre ja sukupuoli
”Klassisen tai jazz‑musiikin artistina on paljon tavallista hankalampi olla sukupuolineutraali”, kertoo lauluntekijä ja useita soittimia soittava Joanna Sternberg. ”Jos soitan Irving Berlinin, Cole Porterin tai jopa Thelonious Monkin kappaleita… ne ovat ajalta, jolloin transihmisiä ei ollut julkisesti yhtä paljon tai ei ollenkaan. Ne ovat homofobisemmalta, erilaiselta ajalta. Perinteisesti keikoilla on tapana, että tyttöjen on pukeuduttava mekkoon ja meikattava.” Sternberg kertoo, että hän on kohdannut syrjintää yhtyeiden johtajilta, koska hän ei sonnustaudu seksiobjektiksi. ”He näkevät minut eikä heillä ole käyttöä minulle, he eivät halua seksiä kanssani – joten miksi olen siellä? Se on todella karua, mutta tiedän, että se on totta.”
Sam Smith: uskalla isosti
”On harmi, että queer‑ihmisten, ja erityisesti naisten, on taisteltava tiensä tuotantohuoneisiin. Toivottavasti tilanne on paranemassa tällä hetkellä”, sanoo hittiartisti Sam Smith, joka on ei-binäärinen. ”Sano se, mitä haluat sanoa. Sano, mitä tunnet. Sinulla on yhtä suuri oikeus olla noissa huoneissa kuin kenellä tahansa muullakin.”