Miksi Pixies teki podcastin albumistaan?

Vaikka monet nykypäivän uraauurtavat artistit tuntuvat olevan vain klikkauksen päässä, Pixies on yksi niistä yhtyeistä, jotka vaikuttavat olevan saavuttamattomissa. Luotuaan muotin vaihtoehtorockille 1980-luvun lopulla ja hajottuaan vuonna 1993 bändi ikään kuin sulautui osaksi musiikin DNA:ta. Ja kun he palasivat yhteen vuonna 2004, heistä oli tullut legendoja. Viime vuonna faneille tarjottiin kuitenkin ennennäkemätön tilaisuus päästä mukaan bändin maailmaan It’s a Pixies Podcast ‑podcastin myötä, joka dokumentoi yhtyeen vuonna 2019 julkaiseman albumin Beneath the Eyrie tekoa kuukauden ajan New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevassa studiossa, jossa bändi myös asui.

Projekti teki Pixiesistä jälleen kerran edelläkävijän – dokumentti oli ensimmäinen kuulemamme podcast-muotoinen kuvaus albumin tekemisestä. Tämän jälkeen olemme saaneet seurata Spotify Original ‑julkaisua nimeltään 21 Days with mxmtoon, joka taltioi luovan prosessin päiväkirjamaisessa audiomuodossa. Pixies-projekti oli kuitenkin ainutlaatuinen laajuudessaan ja kunnianhimoisuudessaan: tuotantotiimi taltioi Spotify for Podcasters ‑palvelun mukaan yli 300 tuntia materiaalia. Keskustelimme Pixiesin managerin Richard Jonesin kanssa selvittääksemme, pitäisikö muidenkin artistien harkita jälleen Pixiesin jalanjäljissä kulkemista.

Spotify for Artists: Kerro meille, miten tämä idea syntyi.

Richard Jones: Pixiesin tuotanto on tunnettua ja arvostettua, ja he voivat kiertää sen voimin maailmaa vielä monta, monta vuotta. Olemme kuitenkin huomanneet, kuten monet muutkin oman sukupolvemme artistit, että kuuntelijoilla kestää jonkin aikaa oppia arvostamaan uutta musiikkia ja alkaa nauttia siitä. Kun siis aloimme työstää tätä levyä, mietin: ”Miten voisimme antaa ihmisten syventyä musiikkiin pitkällä aikavälillä, jotta se olisi heille jo läheistä ja toisi heille muistoja elämänsä eri vaiheista jo ennen kuin levy todella ilmestyy? Ikään kuin musiikki olisi heille jo ennestään tuttua?”

Voisi siis sanoa, että kanonisoitte musiikkinne jo etukäteen.

Näin on. Seurasin pitkään, miten fanimme puhuivat musiikista sosiaalisissa vuorovaikutuksissa ja faniryhmissä – miten he analysoivat musiikkia ja keskustelivat siitä melko syvällisesti. Niinpä ajattelin: ”Entäpä podcast? Miksi emme tallentaisi kaikkea, mitä teemme, ja jakaisi sitä sitten paloiksi, joita ihmiset voisivat kuunnella useita kertoja ja luoda siten oman suhteensa kappaleisiin?” Samalla he saisivat tutustua hieman muusikoihin, sillä Pixies tunnetaan heikosta julkisesta identiteetistään. Tämä oli siis niin ikään mahdollista ensimmäistä kertaa ikinä.

Paz Lenchantin, kuva: Simon Foster

Entä ajatus siitä, että kun jotakin asiaa seurataan läheltä, koko asia muuttuu?

Pelko tästä hälveni kiitos tavan, jolla toteutimme projektin – meillä oli vain mikrofonit päällä koko ajan. Ympärillämme ei pyörinyt ihmisiä, eikä studiossa ollut podcast-tuottajia. Luulen, että bändi enimmäkseen unohti koko asian. Ja asuntostudiossa työskentelyn hyvä puoli on se, että kaikki ovat paikalla koko ajan. Äänitysprosessin aikana asioita tehdään usein erikseen – ihmiset työstävät omia osuuksiaan, käyvät kävelyllä tai istuskelevat lukemassa jotakin. Tony saattoi helposti pistäytyä paikalle, kierrellä ympäriinsä, katsoa, kuka oli vapaana, ja kysyä: ”Mitenkäs sinulla menee tänään?” Yksi todellisista onnistumisista on se, että keskusteluista tuli hyvin luontevia.

Oliko bändillä asiasta etukäteen epäilyksiä?

Jäsenet ottivat idean omakseen, ja se vaati paljon luottamusta. He tiesivät, ettei meillä ollut tarkoituksena nauraa heille, mutta emme myöskään katsoneet asioita vaaleanpunaisten lasien läpi. Tallenne on itse asiassa erittäin rehellinen kuvaus siitä, mitä studiossa oikeasti tapahtui. Suuri osa Pixiesin viehätyksestä perustuu siihen, että yhtyeen jäsenet ovat hyvin duunarihenkisiä artisteja. Emme siis yrittäneet tehdä tästä tosi-tv-ohjelmaa. Meidän oli saatava kuuntelijat mukaan ja innostumaan uudesta musiikista huolehtien samalla siitä, ettemme tavoitelleet bändillä tai sen jäsenten tekemisillä mitään sensaatioita.

David Lovering, kuva: Simon Foster

Olet auttanut yhtyeitä albumien teossa. Millaista oli siirtyä tähän äänitarinankerronnan muotoon? Projektin on tarkoitus palvella albumia, mutta sen on myös toimittava itsenäisessä muodossa.

Aivan oikein. Kun teet albumia, teet sitä ihannetapauksessa itsellesi. Menet vain paikalle, kirjoitat kappaleita, äänität ne omalla tavallasi ja siinä kaikki. Tämä podcast ei tietenkään toimi lainkaan tällä tavalla. Perimmiltään se on albumin markkinointiväline, mutta pelkkä mainosväline ei olisi kovinkaan mielenkiintoinen projekti. Tiesimme, että meidän tulisi käyttää valtaosa ajastamme editointiin, jotta sarjan läpi kulkisi useita eri tarinalinjoja. Muistan, että oikean tasapainon löytäminen oli todella vaikeaa: halusimme kertoa bändin historiasta faneja alentamatta ja paljastaa prosessin yksityiskohtia mysteeriä kuitenkaan pilaamatta.

Millaisen vastaanoton saitte faneilta?

Foorumien ja Facebook-ryhmien superfanit olivat aivan innoissaan. He intoilivat kaikesta ja analysoivat kirjaimellisesti jokaisen jakson. Satunnaiset fanit pitivät ideasta todella paljon ja alkoivat ymmärtää bändiä hieman paremmin. He loivat bändiin yhteyden, joka ulottui pelkkiä kappaleita pidemmälle. Saimme osaksemme kiinnostusta myös muilta osapuolilta kuin faneilta – ihmisiltä, jotka työskentelivät studioissa, mediassa tai podcastien parissa ja olivat lumoutuneita koko prosessista. Rehellisesti sanottuna emme joutuneet kohtaamaan mitään negatiivista.

Mitäs sitten, kun veitte uuden musiikin kiertueelle?

Kiertueen ensimmäisen kuukauden aikana käy yleensä niin, että yleisö tuntee tärkeimmät kappaleet mutta reagoi vaisummin muihin kappaleisiin. Tällä kertaa yleisö oppi tuntemaan kaikki uudet kappaleet paljon nopeammin. Kun katsoi täysien salien reaktioita, oli selvää, että tätä albumia arvostettiin ja että yleisö oli saanut siihen paremman yhteyden kuin kahteen edelliseen albumiimme, jotka julkaisimme bändin palattua yhteen. Joten kyllä, tämä todella toimi!

– Chris Martins